Ripaus Hollywoodia

Aloitin sitten sen liikunnan. Nimittäin kolme päivää sitten, ja vasta nyt ei enää satu joka kerta kun vaikkapa kyykistyn. Kuten usein syömisessäkin, myös liikunnassa menen helposti äärimmäisyyksiin. Siis joko lähden pitkälle lenkille, tai en lähde ollenkaan. Tai, kuten viime tiistain tapauksessa, kuukauden liikkumattomuuden jälkeen teen samana iltana ensin vähän kahvakuulaa ja sitten vielä päätän uhoa uhkuen aloittaa kotijumpan, jota KG-lehdessä mainostettiin Hollywood-tähtien suosimaksi. Siispä teen urhoollisesti kaikki ne 300 toistoa, jotka koostuvat punnerruksista, haarahypyistä, askelkyykyistä, kyykkyhypyistä ja ties mistä. Enkä seuraavina päivinä kykene istuutumaan, kyykistymään tai nousemaan portaita irvistämättä. (Onneksi töissä on hissi!)

Kyseinen setti pitäisi tehdä pari kertaa viikossa, ja edistymistä voi seurata mittaamalla kuinka paljon aikaa jumpan läpivienti vaatii. Ehkä jonkunlaisena mittarina voisi toimia myös se, kuinka pian edellisen kerran jälkeen jumpan voi kuvitella tekevänsä uudestaan.

Tekosyitä ja jälkiviisautta

Flunssa alkaa pikkuhiljaa ehkä väistyä, ja toiveissa olisi päästä liikkumaan. Kummallista, miten se aina menee niin, että kun on sairaana tai muuten estynyt lähtemään vaikkapa lenkille, niin silloin sinne olisi kamala hinku. Ja sitten taas kun arki rullaa ihan normaaleissa uomissa, ja lenkille olisi hyvinkin mahdollisuus lähteä, niin tekosyitä alkaa löytyä. Niin kuin esimerkiksi että taidan kuitenkin leipoa pullaa sen ajan, kun pakastimessa on vierasvaraksi vain mustikkapiirakkaa. Tai että kohta tulee kuitenkin jo niin pimeä. Tai voi vaikka alkaa sataa. Tai ehkä on käytävä feisbuukissa katsomassa, onko tutuille sattunut jotakin mullistavaa.

Vähän samaan tyylin huomaan ajattelevani laihduttamisesta ja etenkin laihtumisesta. Näin 10 vuotta jälkikäteen sitä miettii, että miten sitä ei saanut niitä kiloja silloin opiskeluaikana pois, kun asui yksin ja oli kaikki illat vapaita liikkumiseen. Tai silloin kun oli vasta yksi lapsi, jonka kanssa oli helppo käydä pitkillä vaunulenkeillä. No, itse asiassa silloin kyllä sainkin raskauskilot pois, mutta vielä jäi silti ylimääräistä. Tai kun olin monta vuotta kotona lasten kanssa, ja oli helppo lähteä hyvällä omalla tunnolla lenkille illalla kun mies tuli töistä, kun oli päivän touhunnut kullanmurujen kanssa. Nyt töiden jälkeen tuntuu, että ei raaskisi enää lähteä lasten luota lenkille, kun on jo päivän ollut poissa. Ja sitä paitsi on itsekin kamalan väsynyt. Mutta joku ratkaisu siihenkin pitäisi löytää. Sitä odotellessa...

Uusia askelmerkkejä ja yllytyshullu ystävä

Voi hitto sentään. Viisi viikkoa olen pakoillut blogiani, ja hyvin pitkälti saman aikaa on laihdutusprojekti mennyt päin seiniä. Ympyrä on sulkeutunut myös siltä osin, että ne pari kolme kiloa, mitä kesällä sain pois, ovat tulleet jotakuinkin sadan gramman tarkkuudella takaisin.

Arki on muuttunut siis melko totaalisesti tässä perheessä minun töihin lähtoni seurauksena. Pyhästi vannoin vielä alkusyksystä, etten unohda projektiani vaan muistan syödä järkevästi ja liikkua riittävästi myös syksyn tullessa. Ja paskat. No, ehkä se perusruoka onkin ollut ihan terveellistä, mutta sitten se napostelu ruoka-aikojen välillä...

Nyt siis taas yritetään päästä takaisin oikeille raiteille. Leipomista en jätä vieläkään, koska kyllä ihminen jotakin terapiaa tarvitsee rentoutuakseen... Ehkä yritän kuitenkin vähän kiinnittää huomiota siihen, mitä leivon ja millaisista aineksista. Eilen tein ihanaa omenapiirakkaa - oikein kuidukasta sellaista - ja viikonlopuksi haaveilen ruisleipäprojektista (josta on aiempaa kokemusta tasan yksi kerta).

Liikunta on jäänyt ihan täysin viime viikoilta lukuunottamatta hyötyliikuntaa. Viimeiset pari viikkoa on mennyt flunssan kourissa, mutta sitä ennen aikaa ei tuntunut löytyvän millään. Tiedetään, se on vain järjestelykysymys, jonka aion ensi töikseni järjestää kuntoon kunhan saan itseni terveeksi.

Tällä blogilla on kummallinen vaikutus. Jo se motivoi, että tänne käy silloin tällöin kirjoittelemassa. Sitä paitsi, nyt minulla on taas uusi motivaation lähde! Jos minulla olisi varaa, palkkaisin itselleni personal trainerin itseäni patistelemaan - niin typerältä kuin se kuullostaakin, luulen, että tarvitsen myös jonkun "ulkopuolisen paineen" pysyä ruodussa. Nyt minulla on sellainen! Se lähti ihan vitsistä tyttöjen illassa, jossa heitin yhdelle rakkaalle ystävälle ehdotuksen "haasteesta", jossa en ole itse onnistunut tähän päivään mennessä. "Ajattele, mikä meriitti se sulle olisi jos saisit minut laihtumaan, kun minä en ole siinä onnistunut 15 vuodessa!" No joo, toki tajuan, että minullakin tulisi olemaan siinä projektissa jonkinlainen rooli, mutta muutaman viinilasin jälkeen tuli ehkä vähän yksinkertaistettua asioita... ;)

Ja mikä minua odottikaan sähköpostissa pari päivää sitten: viesti otsikolla "Uusi elämä: viikko 1"! Ihan mahtava juttu! Yllytyshullu (?) ystävä olikin ottanut haasteen vastaan, ja minä sain heti "kotiläksyjä" liittyen suhtautumiseeni ruokaan. Monenlaista olen minäkin kokeillut, joten antaa tulla vaan! Ihan innoissani taas kerran olen - tänks mai frend! :)

Viikko 8

Saavutetut linjat:
paino: -0,5 kg     yhteensä: -2,4 kg
vyötärö: -0 cm    yhteensä: -5,0 cm
BMI: 31,5 (merkittävä lihavuus)

Kovin on hiljaiselolla ollut tämä blogitouhu viimeiset pari viikkoa... Pitkän tauon jälkeen alkaneet työt ja sen myötä arjen totaalinen muuttuminen ovat vieneet mehuja, vaikka onkin niin kivaa olla taas vaihteeksi töissä. Onneksi paino ei sentään ole noussut, vaan pientä - suorastaan minimaalista - laskua on havaittavissa.

Liikuntaa olen onnistunut jonkin verran lisäämään, suorastaan pienen pakon edessä. Olen sopinut ystäväni kanssa osallistumisesta juoksutapahtumaan, joka on viikon päästä... Vedonlyönnin seurauksena osallistuin siihen ekaa kertaa jo viime vuonna, ja meinasin kuolla. 10 kilometriä juosten sillä elopainolla varustettuna tuntui universumin typerimmältä ajatukselta! No, koska en suostunut luovuttamaan jo etukäteen, yritin pikkuhiljaa opetella hölkkäämään lenkillä. Yhdessä sovittiin, että aikatavoitteen sijaan pyritään siihen, että jokainen askel on juoksuaskel. Ja vastoin kaikkia ennako-oletuksia, siihen päästiin! Välillä tosin vauhti oli sitä luokkaa, että konttaamalla olisi päässyt meistä ohi, mutta juoksuaskelia silti. Ystäväni lojaalina naisena juoksi minun tahtiani, vaikka hänellä olisi varmasti ollut paukkuja kovempaankin menoon.

Viime syksynä päätin, että vuoden päästä sama aika, sama paikka ja sama matka, mutta painoa rutkasti vähemmän. No, suunnittelin kyllä suurempaa painoeroa kuin se tämänhetkinen 4 kiloa... Mutta nyt siis olen taas hölkännyt - lähinnä sellaisia 5 kilometrin lenkkejä. Viikko sitten yllätin itseni totaalisesti jaksamalla juosta yhteen menoon reilut 9 km! Eli tämän projektin myötä kunto on varmasti kasvanut, mutta turhauttaa ettei se vielä paljon näy vaa'an lukemissa. Päätin kuitenkin ajatella, että sen täytyy olla lihasta...

Iso asia

"Äiti, miks aikuisilla on isot tissit ja iso maha?"
"No aikuisilla naisilla on isommat tissit että jos ne saa joskus vauvan niin se vauva voi imeä maitoo niistä tisseistä."
"No entäs miks aikuisilla on iso maha?"
"Eihän kaikilla aikuisilla oo isoo mahaa."
"Mut miks sulla on?"
...niinpä.

Viikko 6

Saavutetut linjat:
paino: -0,4 kg     yhteensä: -1,9 kg
vyötärö: -0 cm   yhteensä: -5,0 cm
BMI: 31,6 (merkittävä lihavuus)

H i d a s t a  on... ja turhauttavaa. Työt alkoivat tällä viikolla taas piiiiitkän tauon jälkeen, ja laihduttamiseen keskittyminen on jäänyt vähän vähemmälle. Vaikka jos tavoitellaan pysyvää elämäntapamuutosta, niin ei kai siihen laihduttamiseen pitäisi niin kamalasti keskittyäkään, niin olen jostakin lukenut. Yhden päätöksen tein töihin liittyen: käytän kolmekerroksisessa talossa vain portaita, en lainkaan hissiä. Paitsi jos on hätätilanne, tai olen kamalasti myöhässä...

Sisäistä myllerrystä

Parin päivän päästä alkaa työt. Olen ollut kotona murusteni kanssa viimeiset viisi vuotta, lukuunottamatta joitakin lyhyitä sijaisuuksia. Ihan hurjalle tuntuu, miten nopeasti aika on mennyt! Vastahan minä sain ensimmäisen pienen syliini... Eikä siitä ole kuin hetki, kun puhalleltiin lääkärin vastaanotolla ja yritettiin sulattaa sitä uutista, jonka ultra oli juuri paljastanut: meille oli tulossa kaksoset.

Nyt ensimmäinen kullanmuru on jo kohta 5-vuotias, ja pikkusiskotkin 2½. Äiti ei tietenkään ole vanhentunut yhtään, korkeintan muutama harmaa hius on viime vuosina saattanut ilmaantua neitokaisten touhuja seuratessa... Kun odotin Neiti-melkein-5-veetä, ajattelin olevani ehkä vuoden verran kotona, ja palaavani sitten töihin, koska minähän tulisin varmasti kaipaamaan aikuisseuraa ihan kamalasti. Mutta kuinkas sitten kävikään. En raaskinutkaan lähteä, sillä viihdyin kotona tosi hyvin. Ymmärsin kyllä myös niitä ystäviä, jotka palasivat töihin jo aiemmin - tämä jos mikä on asia, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Jokainen perhe tekee sen ratkaisun, mikä on paras heidän perheelleen.

Ehdin olla pienen pätkän töissä esikoisen ollessa pieni, kun hän oli mummolla hoidossa. Pikkusiskojen ollessa pieniä en voinut ajatellakaan lähteväni tekemään edes keikkaa. Tai niin ainakin oletan, varma en ole, koska muistikuvia ekasta vuodesta on aika niukanlaisesti... ;) Isosisko oli 2v 2kk kun pikkusiskot asettuivat taloksi, joten hulinaa riitti. Meidän perhe oli kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että lähietäisyydellä oli vankka tukiverkosto, joten väsymys ei päässyt ylivoimaiseksi, kun apuvoimia (ja -sylejä ja -käsiä) oli tarjolla.

Töihin lähtö tuntui pitkään tosi kaukaiselta ajatukselta. Ainakin nyt tuntuu, että meidän perheen lapsiluku on täynnä, joten halusin olla kotona pitempään. Vasta viime keväänä alkoi tuntua siltä, että vaihtelu tähän kotiarkeen voisi tehdä hyvää. Nyt parina viimeisenä lomapäivänä tunteet myllertävät haikeudesta jännitykseen  ja huoleen siitä, miten poikki sitä alkuun tulee olemaan. Päällimmäisenä kuitenkin on innokas uteliaisuus uutta kohtaan. Kyllä arki varmasti vähitellen rutinoituu kunhan kaikki ehdimme tottua uuteen tilanteeseen.

Aika aikaansa kutakin. :)

Illan torkku aamuvirkkuna

JEEEEE!!! Tänä aamuna sain itseni ylös niin, että ennätin polkea crossarilla puoli tuntia, käydä suihkussa ja nauttia vielä hetken omasta ajasta ennen kuin muruset heräsivät. Tuli tosi hyvä mieli ja tyytyväinen olo. :)

Olen menossa illalla tapaamaan muita kaksosten vanhempia, joten lenkkeily olisi kyllä jäänyt tältä illalta. Jos pääsen ajoissa kotiin, voisin tietysti koettaa vielä tsempata ja polkea toiset puoli tuntia... Hyvä minä! :)

Reipasta aamua?

Olen vakaasti päättänyt ujuttaa liikunnan tavalla tai toisella arkeeni myös sen jälkeen, kun työt parin päivän päästä alkavat. Ainakin alkuun tuntuu, ettei ehkä illasta heti kotiin tultua raaski lähteä lenkille (ainakaan joka päivä), kun kullanmurut kaipaavat huomiota. Sitäpaitsi ei ehkä myöskään jaksa. Eli vaihtoehtona on sitten joko liikkua kun lapset nukkuu, liikkua lasten kanssa tai liikkua aamulla ennen töihin lähtöä. Tuo viimeisin vaihtoehto kuullostaa lähes kidutukselta tällaisesta iltavirkusta aamun torkusta.

Mutta: rajojaan on hyvä välillä kokeilla. Sitä paitsi joskus muinoin kesäaikaan vuosia sitten, kun esikoinen oli pieni, lähdin joskus lenkille ennen miehen töihin menoa. Opiskeluaikaan puolestaan kävimme ystävän kanssa joka keskiviikko vesijumpassa, joka alkoi 6:30. Herätessä ensimmäinen ajatus oli äärimmäinen epäusko - kuka hullu siihen aikaan nousee vapaaehtoisesti??? Mutta voi että oli koko päivän mahtava olo!

Eilen illalla hilasin crosstrainerin jo valmiiksi olohuoneeseen ja dvd-soittimen päälle ensimmäisen kauden Rimakauhua ja rakkautta. Vakaa aikomukseni oli alkaa totutella tulevaan vuorokausirytmiin, ja herätä 6:30 kun lapset vielä (oletettavasti) nukkuvat. Suunnitelmana oli polkea crossarilla ainakin puoli tuntia Rimiksen tahdissa.

Suunnitelma eteni suunnitellusti siihen saakka, kun kello soi. Sen jälkeen taistelin saadakseni silmäni pysymään auki. Lopulta kampesin itseni istumaan sängylle, ajatuksena siirtyä alakertaan ja treenaamaan. Näin kuvittelinkin tapahtuvan, kunnes tajusin makaavani nyt mahallani sängyllä. Edelleen. Sitten viereeni kömpi yksi kullanmuru, ja päätin olevan viisasta odottaa vielä hetki, että neiti ehtii nukahtaa eikä havahdu siihen kun tämä reipas äiti rynnistää alakertaan.

Seuraava havainto oli se, että kaksi muuta kullanmurua kiipeää samaan sänkyyn, ja kello näyttää yli yhdeksää. Eli tänä aamuna ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Huomenna uusi yritys - crossari ja Rimakauhua ja rakkautta ovat edelleen valmiusasemissa. Toivottavasti minäkin liityn aamulla seuraan. Jonkun verran aikaista aamuherätystä ehkä tietysti loiventaisi se, jos olisi mennyt ajoissa nukkumaan. Nyt unille.

Suurin Pudottaja

Rakastan muodonmuutosohjelmia. Tarkoitan kaikkia niitä hömppäjuttuja telkkarissa, joissa muutetaan kotia uuteen uskoon, poistetaan ulkonäöstä 10 vuotta 10 päivässä, tehdään heterosta ja hänen kodistaan hemaiseva ja sitä rataa. Eihän niitä voi parhaalla tahdollaankaan miksikään asiaohjelmiksi kehua, mutta joku niissä silti koukuttaa niin, etten malta lähteä telkkarin äärestä ennen kuin näen lopputuloksen.

Muodonmuutosten ekstriimiä ainakin jossain mielessä on Suurin Pudottaja. Tietenkään siinä ei ihmeitä tapahdu kymmenessä päivässä, mutta pitemmällä ajanjaksolla kyllä. Tai no jos viikossa lähtee 6 kiloa, niin kai sitä jo jonkin sortin ihmeeksi voi kutsua. Jollain lailla se motivoi - tekee mieli lenkille tai ei ehkä tule syötyä sitä keksipakettia. (Ainakaan kokonaan.) Samalla kyllä myös huomaan vertaavani kilpailijoita itseeni tyyliin: "Onneksi en sentään ole noin iso." Mutta myös: "Miten tuo voi painaa yhtä paljon kuin minä, vaikka näyttää kyllä paljon isommalta??" (Sitten päätän ajatella, että kyseisen henkilön täytyy olla minua huomattavasti lyhyempi.)

Myös Suurimmassa Pudottajassa odotan aina eniten sitä pätkää ennen lopputekstejä, jossa näytetään, mitä pudonneelle kilpailijalle kuuluu tällä hetkellä. Kuinka paljon hän on saanut pudotettua painoaan "ranchilta" lähdön jälkeen. Tämänpäiväisessä jaksossa eräs kilpailija kertoi halustaan olla esimerkkinä muille lihaville, koska hän "on ollut aivan samassa tilanteessa kuin hekin", mutta on silti onnistunut laihtumaan 45 kiloa! Ja että "jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista ihan kenelle tahansa!"

...Niin. On varmasti mahdollista, mutta haasteet ovat kyllä ihan eri luokkaa arjessa kuin siellä "ranchilla" jossa elämä keskittyy vain ja ainoastaan treenaamiseen ja terveelliseen ruokavalioon vailla mitään häiriötekijöitä. Melkoisena bonuksena on myös (ihana) personal trainer, jollaiseen ei ihan joka tytöllä olekaan varaa. No, silti sarja koukuttaa minua, mutta lohdullista oli katsella tänään viimeksi pudonneen kilpailijan kuulumiset kotiin paluun jälkeen. Aubrey kertoi lihoneensa takaisin 4 kiloa, koska pienten lasten äitinä ajan löytyminen treenaamista varten on äärimmäisen haastavaa. Niinpä.

Viikko 5

Saavutetut linjat:
paino: -0,4 kg     yhteensä: -1,5 kg
vyötärö: -0 cm    yhteensä: -5,0 cm
BMI: 31,8 (merkittävä lihavuus)

Voi itku miten hidasta tämä on... Nämä oli taas lukemat perjantaiaamuna. Eilen näin pitkästä aikaa vanhoja, vanhoja ystäviä ja tuttuja vuosien takaa, eikä ruoka- (saati juoma-)valio pysynyt ihan optimaalisena... Tänään on sitten tullut taas vedettyä evästä ihan kaksin käsin.

Ihan hävettää tämä laihtumistahti... Jos viidessä viikossa saa pois vaivaiset puolitoista kiloa, se tarkoittaa 300 grammaa viikkoa kohti. Onneksi edes tuo vyötärönympärys on aavistuksen pienentynyt. Toinen pientä onnistumisen tunnetta aiheuttava asia on se, että etenkin farkuissa huomaan eron - vyötä tarvitaan, muuten ei nykyinen koko tahdo pysyä päällä. :)

Ensi torstaina alkaa työt piiiiiitkän tauon jälkeen, joten arki meidän perheessä muuttuu aika radikaalisti. Jännittää vähän kaiken muun uuden ohella se, miten löydän aikaa liikuntaan. Sen aion kuitenkin tavalla tai toisella järjestää, ettei pää (ja kroppa) hajoa oman väsymyksen ja muun stressin alla.

Hemmottelua

Tällä viikolla hemmottelen itseäni, edes vähän. Tänään lunastin viimein äitienpäivälahjaksi saamani puolihieronnan, ja toinen kerta sovittiin jo ensi viikolle. Perjantaiksi olen varannut kampaajan, josta suuntaan viettämään ikiomaa aikaa kaupungille. Ihanaa.

Mietin tänään siinä hierontapöydällä maatessani, että miten se ajan löytäminen oman itsen hemmottelua varten voikin olla niin hankalaa? Päätin alkaa panostaa siihen entistä enemmän. Toki kaikenlaiset hieronnat, kampaajakäynnit, jalkahoidot ym. olisivat mieletöntä luksusta, mutta aina rahatilanne ei sen luokan hemmottelua salli. Yhtä lailla hyvän olon saisi kun avaisi yhden tai useampia niistä purnukoista, joita kylppärin hyllystä löytyy. Kuorintavoidetta, naamioita, tehokosteuttajia jne.

Hieroja totesi tänään, että "kyllä täällä selässä tosiaan olisi tarvetta hieromiseen". Sen olin toki pistänyt merkille itsekin, sen verran kankeaa liikkuminen meinaa välillä aamuisin olla. Mietiskelin tuota omasta kropasta huolehtimista ja sen hemmottelua siinä selän rutinoita kuunnellessani enemmänkin, ja ymmärsin, että itsensä tähän kuntoon päästäminen ja näiden linjojen saavuttaminen se vasta onkin suuremman luokan laiminlyöntiä omaa kehoa kohtaan.

Nyt siis otan tavoitteekseni helliä ja hemmotella kroppaani, pitää siitä parempaa huolta. Ainakin yritän muuttaa suhtautumistani siihen. Menee varmasti vielä hetki, ennen kuin näen peilistä vastenmielisten makkaroiden sijasta jotakin muuta. Ystävän. Tai ehkä matkaseuralaisen, jonka kanssa olisi tarkoitus kulkea vielä pitkä matka. Kyllähän matkanteko on mukavampaa, jos matkaseura voi hyvin, on hyvässä kunnossa eikä matkatavaraa ole tullut kerättyä liiaksi mukaan. Sitä odotellessa.

(Joissakin tapauksissa matkaseuran hyvinvointiin liittyy myös 14 kertaa kuunneltu Nalle Puh -satu, puolentoista tunnin stoppi leikkipuistossa sekä oma eväsrasia. Kaksi viimeksi mainittua allekirjoitan itsekin, etenkin kun äiti sai puolentoista tunnin kierroksen kauppakeskuksessa isin ollessa leikkipuistovahtina. Tuo Nalle Puh -satu sen sijaan sai miettimään, josko auton stereoihin voisi virittää kolmet kuulokkeet.)

Selkärankaa etsimässä

Oli pakko tulla naputtelemaan tänne edes jotain, jotta saisin itseni takaisin ruotuun. Ihana lomareissu ystävien luona takana, mutta rentoutumista oli havaittavissa myös ruokailutottumuksissa... Karkit pysyivät edelleen pannassa, mutta en tiedä voiko karkkilakon kestämisellä paljoa leuhkia, jos syö sitten ihan urakalla jäätelöä ja suklaakeksejä...

Olen huomannut, että kun vaan kiltisti käyn täällä tunnustamassa vaa'an lukemat tai pienen repsahduksen, saan paremmin ryhdistäydyttyä ja jatkettua järkevämmällä linjalla. Sekin on tullut selväksi, että ruotuun palaaminen on aina vaikeampaa, jos takana on useita liian pitkään valvottuja öitä. Kun väsyttää, mieli (ja kädet) hamuaa vaan kaapeista kaikkea mahdollisimman epäterveellistä. Tänäänkin olen jo pistänyt merkille, että ainakin pariin otteeseen on suklaakeksi vilahtanut suuhun.

Ensi viikonloppuna on eräät "kokoontumisajot", joihin mennessä tämän naisen piti olla huomattavasti pienempi. Voi että, olen niiiiiiin kyllästynyt siihen, että kalenterissa vilisevät vastaan yksi toisensa jälkeen sellaiset päivämäärät, jolloin piti mahtua tiettyyn vaatteeseen, olla tietyn verran kiloja tai senttejä pienempi jne. Ja kuitenkin peilistä kurkkii ihan joku muu. Ihan pohjimmiltaan sitä tietysti haluaisi pienentyä siksi, että jaksaisi paremmin ja olisi parempi olo, mutta pakko myöntää, että melkoinen lisäbonus olisi myös se peilistä näkyvä olemus. Siispä, kurinpalautus alkakoon!

Viikko 4

Saavutetut linjat:
paino: +0,3 kg   yhteensä: -1,2 kg
vyötärö: -1,0 cm   yhteensä: -5,0 cm
BMI: 31,9 (merkittävä lihavuus)

Hitto sentään... Plussaa tuli, vaikka olen saanut muokattua arkeani astetta liikunnallisemmaksi. Tosin näillä keleillä yritän vakuutella itselleni, että selitykset lukemiin löytyvät nesteen kertymisestä elimistöön. Nyt ollaan taas reissun päällä, joten itsekuri joutuu taas pikkuisen normaalia kovemmalle koetukselle - karkkilakko piti vielä tänään, vaikka pitkällä automatkalla takapenkin nahistelua kuunnellessa Herrahenkilön salaa napostelema karkkipussi vetikin puoleensa magneetin lailla. Vielä sain pidettyä näppini kurissa, mutta nyt aion hemmotella itseäni yhdellä siiderillä, pikkusuolaisella ja loistavalla seuralla!

Pala taivasta pikkuleipien muodossa

Sellaisen, joka yrittää laihtua, ei pitäisi leipoa. Sellaisen, joka rakastaa pikkuleipiä ja yrittää laihtua, ei myöskään pitäisi leipoa. Sellaisen, joka rakastaa pikkuleipiä ja yrittää laihtua, ei varsinkaan pitäisi leipoa pikkuleipiä.

Kullanmurut tulevat äitiinsä - hekin rakastavat leipomista. Erilaiset palloiksi (tai pötkylöiksi, lituskoiksi, käärmeiksi ym.) pyöriteltävät pikkuleivät ovat pienten leipureideni suosikkeja. Kun taikinakulho nostetaan pöydälle, työnjako on selvä: äiti jakaa taikinaa, ja kolmet pienet kädet loihtivat möykyistä aarteita pellille. Useimmiten vähintään joka neljäs tekele ottaa kosketusta pieneen suuhun, tai ainakin sormet nuolaistaan vähän joka välissä. Selityksenä on kuultu mm. että "äiti annoit liian ison palan, minä otan siitä liiat pois". Toinen osuva perustelu kuului näin: "No kun se taikina tykkää olla mun suussa." Kyllä, äitiinsä tulevat.

Eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa erästä reseptiä, jonka seurauksena meillä oli kolme pellillistä kerrassaan taivaallisia suklaapikkuleipiä. Tässä vaiheessa korostan mennyttä aikamuotoa - vieraitakin kyllä kävi niitä maistelemassa, mutta talon emäntä kantoi kortensa kekoon syömällä niitä pelkästään tänään noin 12 kpl... Ja nehän siis leivottiin (ja ensimmäiset maisteltiin) jo eilen.

Laitan tuon ohjeen tähän, en muista yhtään mistä olen sen saanut, joten lähdettä en valitettavasti voi mainostaa. Tosin vähän reseptiä muokkasin kaapista löytyneiden tarpeiden mukaan.

Pehmeät suklaakeksit

n. 6½ dl vehnäjauhoja
2 rkl kaakaojauhetta
3 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
250 g sulatettua margariinia
1½ dl sokeria
1½ dl fariinisokeria
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
200 g suklaata
1 dl kaurahiutaleita

Sekoita jauhoihin kaakaojauhe, leivinjauhe ja suola. Sekoita hieman jäähtyneeseen margariinisulaan sokerit ja lisää munat yksitellen hyvin vatkaten. Siivilöi joukkoon jauhoseos, lisää rouhittu suklaa ja kaurahiutaleet. Sekoita tasaiseksi. Nostele lusikalla / pyörittele sormin pellille noin lihapullan kokoisia nokareita. Jätä leviämisvaraa. Paista 175 asteessa noin 10 minuuttia. Pikkuleivät saavat jäädä pehmeiksi!

Ainoa positiivinen asia on se, että nyt tuo kiusaus on eliminoitu huomista ajatellen.

Viikko 3

Saavutetut linjat:
paino: -0,6 kg    yhteensä: -1,5 kg
vyötärö: -2,0 cm  yhteensä: -4,0 cm
BMI: 31,8 (merkittävä lihavuus)

JIIIIHAAAA!!! Vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani paino olikin laskenut viime viikosta! Vauhti ei vieläkään päätä huimaa, ja se on hankalaa hyväksyä tämmöiselle haluanlaihtua10kiloaparissakuukaudessa-tyypille. Mutta toisaalta, kolme viikkoa tämän kertaista projektia takana, ja keskimäärin ihraa on irronnut se oppikirjan mukainen puoli kiloa viikossa. Joten kai sitä on tyytyväinen oltava. :)

Lenkille olisi tarkoitus kammeta tänä iltana, mutta ainakin tällä hetkellä ulkona on aivan järjetön keli. Ilma on ihan kamalan painostava, välillä ukkonen jyrisee, mutta ei tunnu juuri ukkoskuurotkaan puhdistavan ilmaa. Kun omaa luonnostaan tämmöisen kerroksen ylimääräistä evästä ympärillään, aavistuksen vähempikin kuumuus riittäisi... No, toivotaan, että keli muuttuu iltaa kohden edes pikkuisen inhimillisemmäksi, ja saan tämän massan liikkeelle lenkin merkeissä!

Jumissa

Täällä eräs vaa'an pakoilija ilmoittautuu... Tänä aamuna piti olla punnitus, mutta oltiin mummolassa enkä päässyt vaakaan. Huomenna olisi tarkoitus ottaa lukemat ylös, eikä olo niiden suhteen ole kovinkaan toiveikas. Ennen tätä päivää olen mielestäni tehnyt hyvinkin fiksuja valintoja ruuan suhteen - aterioina lähinnä salaatteja höystettynä esim. kanalla, kinkulla, kalalla tai kananmunalla. Muuten olen syönyt kamalasti hedelmiä (ehkä niitäkin voi sitten syödä liikaa?). Paino ei silti tipu millään.

Tänään lähti syömiset "vähän" lapasesta, viimeistään uintireissulla iäkkään tädin luona, joka suunnilleen hihkui riemusta saadessaan minut ja kullanmurut kylään. Polskimisen päätteeksi pöydässä oli tarjolla tolkuttomat määrät herkkuja, joiden suhteen meidät ohjeistettiin tyyliin "nyt sitten syötte nämä kaikki niin eivät jää minulle kuivumaan". Aina kun yritin viestittää kylläisyyttäni, kuului "ei kun et ole vielä tätäkään maistanut". Ei tuntunut siihen väliin oikein korrektilta vedota pyrkimykseeni hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta... Vaikka en väitä, etteikö ne herkut olisi maistuneetkin, ihan pelkästään herttaisen tädin piikkiin ei tämän päiväistä ahtamista voi valitettavasti pistää! :D

Niinpä nyt sitten odottelen huomisaamun punnitusta jotakuinkin pelonsekaisin tuntein. Pahoin pelkään, että plussalle mennään. Tuo painon jumittaminen on turhauttanut jo jonkin aikaa, jotenkin sitä kuvittelisi että ruokavalioon panostaminen tuottaisi jo tuloksia. Positiivista tässä päivässä oli projektin kannalta se, että lasten polskittua kävin itsekin järvessä juoksemassa, jumppaamassa ja uimassa tunnin verran. Nyt vaan pitää sitä liikuntaa saada lisää mukaan. Tällaisena kaikkia projekteja, listoja ja taulukoita rakastavana ihmisenä taidan taas kertaalleen alkaa suunnitella liikkumiseni etukäteen kalenteriin, edes suurin piirtein. Tein sitä joskus, ja se toimi hyvin. Kun olin etukäteen suunnitellut myös lepopäivät, ei joka päivä ollut syyllinen olo siitä, että pitäisi käydä lenkillä tai jotain.

Niin. Rakastan erilaisia projekteja. Jospa siinä piileekin syy saavutettuihin linjoihini - en malta luopua ihranirrotusprojektistani kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen... ;)

Häivähdys kadotetusta itsekurista

Voi että teki tänään tiukkaa pysyä karkkilakossa... Kullanmurut söivät suklaapatukoita, ja kahdelta jäi syönti kesken, kun ei enää suklaa maistunut. Kehen lie ovat tulleet, enpä usko että koskaan olisin tyytynyt vain puolikkaaseen suklaapatukkaan, jos tarjolla on ollut kokonainen... Mutta jospa muna olisi viisaampi kanaa!

Mutta siis ne puolikkaat patukat. Istuttiin koko perhe autossa, ja perheemme Herrahenkilö oli käymässä pikaisesti kaupassa. Sijoitin jäljelle jääneet houkutukset kojelaudalle odottamaan isiä, ja toivoin, että siippa pitäisi kerrankin kiirettä. Tähän asti olen selvinnyt yllättävänkin helposti eteen tulleista kiusauksista, mutta sietokykyni raja oli kiusallisen lähellä lämpimässä autossa. Tuoksu oli taivaallinen.

Onneksi Herrahenkilö saapui paikalle kreivin aikaan pelastamaan armaansa pulasta. Suklaat menivät parempiin (?) suihin, ja minä säästyin morkkikselta. Eihän nyt pari puolikasta patukkaa oikeasti tunnu vielä missään, mutta tiedän jo kokemuksesta, että se ei siihen jäisi. Nyt on muutenkin vähän turhautunut olo, kun tuntuu, ettei paino putoa millään, syön mielestäni tosi fiksusti. Se liikunta... No, onneksi huomenna lähdetään mummolaan järven rannalle, joten tiedossa jonkinlaista liikuntaa pinnan alla! 

Painonvartiointia ja muumimukeja

Kuten jo pariin otteeseen olen todennut, pienempiin mittoihin pyrkiminen on ollut osa elämääni koko aikuisikäni ajan. Välillä onkin pakko pysähtyä peilin eteen tai vaa'an lukemien äärelle miettimään, että mitä hittoa??? Lehdistä lukee tarinoita ihmisistä, joilla on ollut ongelmia painonsa kanssa, ja jotka sitten vain ovat "päättäneet ottaa itseään niskasta kiinni ja pudottaneet kilonsa". Ja sitten elämä jatkuu entistä kevyemmin.

Mutta minäpä olenkin laihduttanut raskausajat poislukien ainakin sellaiset reilut 10 vuotta... Että melko konkari olen näissä hommissa. Lehdistä lukee myös, että hitaasti laihdutetut kilot pysyvät varmemmin poissa, mutta eikö tässä nyt ole jo vähän liioittelun makua...?

Menetelmiä on mahtunut noihin vuosiin hirmuinen määrä, aina painonvartijoiden pointseista sairaaladieettiin. Ensin mainitussa alkoi tökkiä pahemman kerran se hurmoshenkisyys, joka kokouksissa nousi esiin, kun porukalla taputettiin niille, jotka saivat taas yhden uuden tarran korttiinsa palkinnoksi kolmesta irronneesta ihrakilosta. Varmasti se sopii joillekin, mutta minä tunsin palanneeni ekaluokalle ottamaan vastaan aplodeja onnistuneesta lukuläksystä. Sairaaladieetti ja sen epäonnistuminen ei ehkä kaipaa edes perusteluja - jos ihminen oksentaa jo aamulla juotuaan pelkän teen ilman maitoa (jota siinä on oltava) ja mielessä on seuraavaksi se, miten saa lounaalla pinaatin pysymään sisällä, niin ehkä kyse ei ole kovin kestävästä ratkaisusta.

Suvussani on aina ollut havaittavissa pientä ja vähän isompaakin pyöreyttä, ja näinpä ollen minulla on sukulainen, jonka laihdutushistoria ja etenkin siinä menestyminen on hyvin pitkälti samoilla linjoilla omani kanssa. Kun olemme yhdessä, puheenaiheet pyörivät aika lailla juurikin näissä linjoissa. Vuosien varrella olemme keksineet lukemattomia "kampanjoita" pienentyäksemme ja lisätäksemme liikuntaa arjessamme. Kampanjat ovat toimineet vaihtelevasti, joskaan emme tällä hetkellä kumpikaan hätyyttele normaalipainon rajoja. Pitkäaikaisin kampanjamme kannusti liikkumaan tietyn tuntimäärän viikossa sisältäen myös lihaskunto-osuuden. Kun sovitut liikuntamäärät toteutuivat ja paino putosi riittävän monena viikkona, toinen joutui ostamaan palkinnoksi muumimukin. (Tiedän, mitä ajattelette: ja minäkö väitin painonvartijoiden aplodeja lapsellisiksi??? :D)

Minulla muuten on tällä hetkellä reilut parikymmentä muumimukia kaapissa. Ja saman verran kiloja matkaa tavoitepainooni. Ehkä joku sittenkin ontui siinäkin metodissa.

Jotakin uutta

Liikunnallisempaan arkeen paluu on varovaisesti aloitettu! Eilen käytiin pienellä lenkillä Neiti 4½ veen kanssa, ja tänään työntelin jo aamusta hiki päässä ruohonleikkuria. Tunti meni, ja puolikas pihasta on ajeltu. Kohta on vuorossa toinen puolikas. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan!

Reissusta palatessa olo tuntui turvonneelta kaikkien syötyjen hiilarien jälkeen (joista aika vahva panos oli sillä kotoa löytyneeltä fanipalapussilla....). Kuitenkin ilokseni ja yllätyksekseni huomasin, ettei paino ollutkaan noussut kuin puolisen kiloa, mikä saattaa sekin olla lähinnä nestettä. Eli jotakin rajaa onnistuin kuitenkin pitämään ahmimisessa lomallakin. :)

Joku ratas tuntuu pyörähtäneen tuolla korvien välissä uuteen asentoon. Entinen minä olisi ahminut reissun ajan kuvitellen, että "näitä ei lasketa, kun ollaan lomalla", ja samalla kuvitellut, etteivät ne näy myöskään vaa'an lukemissa, koska "vaakahan jäi kotiin eikä siis ole näkemässä mitä minä täällä syön"...Jep, häikäisevää naisen logiikkaa. Kaiken huipuksi sama mässäilyputki olisi jäänyt päälle, ja jatkunut vähintään muutaman päivän vielä kotonakin - parhaimmassa tapauksessa seuraavaan reissuun, koska "turha kai sitä nyt on pingottaa, kun repsahdan kuitenkin seuraavalla reissulla. Jospa jatkan laihdutusta suosiolla syksyn tullen."

Mutta ei. Nyt jotenkin tiesin jo reissussa, että vaikka siellä herkuttelinkin vähän enemmän, onnistuisin palaamaan kotona taas ruotuun. Ja kas kummaa - niin siinä kävikin. Tuntuu jotenkin uudelta, kummalliselta ja älyttömän hyvältä.

Fanipalafanitusta

Voi hitto... Parin päivän reissu takana, ja muun rentoutumisen ohessa taisi tulla oltua enempi tai vähempi lomalla myös uusista elämäntavoista. Tosin karkkilakko sentään piti myös reissussa! Muuten kyllä tuli vedettyä etenkin hiilareita ihan reippaasti...

Kotiin tultua jääkaapissa odotti yhden sortin painajainen - jättikokoinen fanipalapussi. Olen tehnyt hartaasti töitä päästäkseni heikkoudestani suklaakekseihin, joista fanipalat ovat sieltä haastavimmasta päästä. Kykenen vielä jollakin konstilla sulkemaan ne taka-alalle ajatuksissani niin pitkään, kun pussi pysyy avaamattomana. Pystyn siis jo vastustamaan tarvetta avata pussi - mutta auta armias, jos joku on pussin aukaissut. Silloin kaikki järkevät ajatukset kaikkoavat päässä hyvän matkaa takavasemmalle, ja peli on jo menetetty. Ja kun fanipalat vain kerta kaikkiaan kuuluvat siihen kategoriaan keksejä/muita herkkuja, joita ei mitenkään voi syödä vain yhtä. Ensimmäisen jälkeen on pakko saada lisää.

Näin ollen tämän illan tapahtumien kulku lienee melko pitkälti selvillä, jos tässä vaiheessa mainitsen, että jääkaapissa majaillut pussi oli avattu. ...Kyllä, kyseinen pussi on silminnäkijöiden mukaan havaittu noin tunti sitten keittiön roskiksessa. Todistajalausunnot kertovat myös sen, että eräs epätoivoisen oloinen varsin tukeva naisihminen on nähty tyrkyttämässä pussin sisältöä aviomiehelleen siinä toivossa, että saisi itselleen rikoskumppanin...

Voi itku sentään. No, jotta morkkis ei ihan täysin veisi mennessään, voidaan todeta, että nyt on taas Uutta Elämää häiritsevät tekijät raivattu pois tieltä, ja huomenna projektia voi taas jatkaa "puhtaalta pöydältä"...

Viikko 2

Saavutetut linjat:
paino: -0,3 kg   yhteensä -0,9 kg
vyötärö: -0 cm   yhteensä -2,0 cm
BMI: 32,0 (merkittävä lihavuus)

Voi vitsit... Vähän kovempia tuloksia odotin, viikko on mennyt ihan hyvin ja vaaka näytti jo joku aamu vähän vähemmänkin. Kamalasti on tullut valvottua, joten liekö siellä ainakin osasyy lukemiin... Liikunta on edelleen liian vähäistä, siinä pitää tällä viikolla skarpata! Päivitän tämän viikon saldoni jo näin vähän etukäteen, koska ollaan klähdössä lomareissulle. Pakkaaminen vielä ihan vaiheessa, ja kohta pitäisi olla jo menossa...

Prinsessajuhlakrapulaa

Meillä oli eilen Prinsessajuhlat. Aiheen juhlaan antoivat neljä pientä prinsessaa ja muutama vähän isompi rinsessa, joiden ikähaitari oli 2½ vuodesta lähelle viittäkymmentä. Tarjolla oli lettuja ja mansikkakakkua sillä seurauksella, että allekirjoittaneen syöminen lähti vähän lapasesta. Tai ei edes niin vähän - osuvampi puhuttelumuoto voisi olla Teidän Kuninkaallinen Leveytenne. Hatarana puolustusyrityksenä kuitenkin todettakoon, että pöydässä oli myös hunajamelonia.

Mutta oli niin ihanaa taas leipoa kakku piiiitkästä aikaa! Mansikkakakku niin kuuluu kesään... Rakastan täytekakkujen tekemistä! Olen aina tykännyt tehdä käsilläni jotakin, ja ennen Kullanmuruja neuloin sukkia ja lapasia niin, että eräänäkin syksynä sormeni kipeytyivät niin, että minulta otettiin verikokeita mahdollisen nivelreuman selvittämiseksi. Kokeissa ei onneksi näkynyt mitään, ja viimein tajusin vaivan olevan suorassa suhteessa siihen, millä vauhdilla pukinkontti täytti sukista ja lapasista.

Viime vuosina nämä tarmokkaat naisenalut ovat pitäneet äidin sen verran kiireisenä, että harvassa ovat olleet ne hetket, jolloin olisi voinut uppoutua neuleisiin tai muihinkaan käsitöihin. Puhumattakaan kaikista niistä katastrofeista, jotka voisivat saada alkunsa sohvapöydälle jätetyistä sukkapuikoista... Niinpä täytekakut ovat olleet minulle se henkireikä - niissä saan toteuttaa itseäni ja tehdä yhden sortin käsitöitä muovaillessani sokerimassasta tai marsipaanista koristeita kakun päälle. Tarkoitus olisi liittää tännekin jotain kuvia tekeleistäni, kunhan vaan saan sen verran aikaiseksi.

Yritän saada taas kiinni liikunnasta. Tänään kävin viimeinkin lenkillä - ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen. Eilisistä letuista edelleen turvoksissa ja morkkiksen vallassa sain itseni lopultakin liikkeelle. Miten se voikaan olla niin hankalaa se lähteminen, vaikka olo lenkin jälkeen on aina ihan loistava... Luin joskus jostain, että jos lenkille lähtö tympii, pitäisi luvata itselleen, että ainakin pukee ylle lenkkikamppeet. Että ei edes päätä tehdä mitään muuta. Ja että jos sitten, kun seisoo eteisessä lenkkarit jalassa ja muutenkin vaatetukseltaan valmiina lähtöön, niin jos vielä sittenkin tuntuu siltä, ettei tee mieli lähteä, niin sitten voi hyvällä omalla tunnolla riisua lenkkikamppeet ja palata sohvalle. Niin typerältä kuin se kuullostaakin, kokeilin tätä(kin) joskus, ja toimi yllättävän hyvin. 

Viikko 1

Saavutetut linjat: paino -0,6 kg 
                             vyötärö -2,0 cm
                             BMI 32,1 (merkittävä lihavuus)

Ensimmäinen viikko (tämänkertaista) laihdutusta takana! Tulos ei vielä päätä huimaa, mutta usko on yhä luja... Tyytyväisin olen valintoihini ruuan suhteen - monesta herkusta onnistuin viikon aikana kieltäytymään.

Liikunta on aina ollut minulla vähän kausiluonteista, välillä se unohtuu viikoiksi melkein kokonaan, kun taas välillä kun saan itseäni niskasta kiinni useampana päivänä peräkkäin, siihen jää koukkuun ja mieli tekee lenkille ilta toisensa perään. Nyt en taas ole liikkunut pitkään aikaan juuri muuten kuin lasten ja tekemättömien kotitöiden perässä juosten. Vakaa aikomus oli tänä iltana vääntäytyä lenkille, mutta tämänpäiväinen helle imi mehut aika totaalisesti.

Hassua kyllä, tänään minun teki kamalasti mieli leipoa jotakin! Järki kuitenkin voitti, kun mietin niitä tähtitieteellisiä lukemia joihin huushollin lämpötilan saa tällä kelillä nousemaan pistämällä vaikkapa pullat uuniin... (Varmaan se oli hyvä veto myös tämän massankarkotusprojektin kannalta.)

Nyt jos olisin oikein reipas, lopettaisin tämän jaarittelun täällä ja hilaisin joko crosstrainerin tai edes kahvakuulan telkkarin eteen... Joo, niinpä taidan tehdä. (Ihan kuin olo ei jo olisi riittävän nihkeä.)


klo 22.14
P.S. Jeee, sain kuin sainkin raahattua itseni kahvakuula seuranani telkkarin eteen, ja vielä tehtyä sillä jotakin projektiin liittyvää :-) Ja NYT on hiki!! Suihkuun, mars.

Yllätyksiä ja valintoja

Tämä äiti kävi alkuviikosta vähän tuulettumassa. Olipa ihanaa tavata pitkästä aikaa vanhoja, rakkaita ystäviä ja nautiskella olostaan ilman arkirutiineja, kuten ruuan laittoa, pyykin pesua ja lasten nahistelujen selvittelyjä... Etukäteen jännitin, miten Uusi Elämä sujuu reissun aikana, eli riittääkö itsekuri herkkujen edessä... Täytyy tunnustaa, että yllätin itseni. Ja taisivat yllättyä kanssaihmisetkin, kun jätin matkalla huoltoasemalla jätskin väliin, kaupungilla kahvilassa tyydyin smoothieen berliininmunkin sijaan ja syömieni juustonaksujen määränkin pystyi laskemaan yhden - tai no ainakin kahden - käden sormilla.

Eilen illalla sain pakastimeen 30 kiloa mansikoita. Tarkoitus olisi kerätä sellaiset marjavarastot, että terveellisiä herkkuja riittäisi ensi kevääseen saakka. Ja nyt kesän ajan tietenkin herkutellaan tuoreilla marjoilla! Aloitin karkkilakon suunnilleen yhtä aikaa tämän blogin kanssa, ja se on pitänyt (Hyvä minä!). Muuten olen koettanut vähän vähentää hiilareita ravinnostani, lähinnä jättämällä vaalean leivän, perunan, pastan ja riisin vähemmälle. Mihinkään "tosikarppaukseen" en edes haaveile ryhtyväni, koska yritän nyt lähestyä tätä massan karkotusta aiempaa järkevämmästä vinkkelistä... En siis ajattele olevani millään laihdutuskuurilla, vaan yritän tehdä sellaisia valintoja syömisieni suhteen, joita pystyn noudattamaan loppuelämäni. Niinpä ottaen huomioon sen seikan, että rakastan leipomista, lienee melko epärealistista kuvitella pystyvänsä luopumaan kaikista hiilareista loppuelämäkseen... 

Huominen punnituspäivä vähän silti jännittää... Mutta olipa tulos mikä tahansa, en aio tällä kertaa lannistua, vaan tuulettelen täällä onnistuneiden ruokavalintojen kunniaksi!

Saavutetuista linjoista

Olen siis ollut ylipainoinen koko aikuisikäni. Olen laihduttanut elämäni aikana varmasti kymmeniä kiloja, mutta aina ne ovat tulleet takaisin. Ja kuten tavallista on, nuo pirulaiset ovat yleensä löytäneet tiensä keskivartaloni ympärille ihan kavereiden kanssa - ja niin lukemat ovat vain koko ajan olleet enemmän tai vähemmän nousujohteisia.

Kymmenisen vuotta sitten sain laihdutettua noin 16 kiloa, jotka pysyivät kohtuullisen hyvin poissa siihen asti, kun aloin odottaa ensimmäistä Kullanmurua viitisen vuotta sitten. Minun kohdallani jo pelkkä positiivinen raskaustesti saa vaa'an viisarin värähtämään viisi kiloa eteenpäin. Niinpä massaa ehti yhdeksässä kuukaudessa kertyä 19 kiloa, jotka sitten jollakin konstilla onnistuin saamaan pois - vaikka ei sitä helpoksi voinut kutsua silloinkaan.

Kolmisen vuotta sitten aloin odottaa Pikkusiskoja, ja vakaa aikomus oli tällä kertaa pysytellä painonnousun suhteen kaikkien suositusten sisällä - olinhan ylipainoinen jo raskauden alkaessa. Ei mennyt ihan putkeen... Melkein parikymmentä kiloa ehdin jälleen kerätä matkaseurakseni. Puuskuttaessani tuskaisena kaikkine vaivoineni ihmiset ympärillä valoivat uskoa tulevaan kilonkarkotusoperaatioon vakuuttaen, että "älä huoli, kun sinulla on täällä kolme alle kolmevuotiasta huollettavana, et ehdi itse syödä ja kilot häviävät ihan itsestään". Yeah right. Vaikka tuleva arki hektisyydessään vähän arveluttikin, yhdestä asiasta olin satavarma. Sellaista tilannetta ei tulisi, etten minä ehtisi syödä. Ennemmin näin silmissäni kuvan itsestäni kantamassa vauvoja, vaihtamassa vaippoja tai pesemässä pyykkiä suklaapatukoita täynnä oleva vyötärölaukku lanteilla.

Vyötärölaukkua en muista kantaneeni, joskaan en muista paljon muutakaan ensimmäiseltä puolelta vuodelta Pikkusiskojen syntymän jälkeen. Todistusaineisto antaa kuitenkin syyn epäillä, että jossakin välissä sitä evästä on ehditty lappaa omaankin suuhun. Pikkusiskot ovat nyt 2½-vuotiaita, ja minun piti olla jo ajat sitten päässyt eroon sekä raskauskiloistani että kaikesta muusta ylimääräisestä hyllyvästä aineksesta kehoni ympärillä. Näin siis kuvion oli tarkoitus edetä raskaudenaikaisten suunnitelmieni mukaan. No, tällä hetkellähän tilanne on se, että painan noin kilon enemmän kuin poistuessani synnytyslaitokselta... Miten hemmetissä tässä näin kävi?

Nyt kuitenkin se tuttu uho on taas nostatettu, ja olen tehnyt vakaan päätöksen laihtua. Nämä sanat kieltämättä synnyttävät omissa korvissanikin jo jonkinlaisen dejà vu-ilmiön. Ei siis liene ihme, että ihmiset ympärilläkin suhtautuvat päätökseeni enimmäkseen hyväntahtoisesti naureskellen. Mutta... nyt uskaltaisin varovaisesti väittää, että jokin on muuttunut. Tällä kertaa onnistun.

Uusi Elämä

"Ensi kesänä aion olla bikinikunnossa. Pikkujouluihin mennessä laihdutan kymmenen kiloa. En osta yhtään uutta vaatetta, koska minulla on kaapissa hyllytolkulla tavoitevaatteita. Seuraavan kerran kun nähdään, aion olla jo paljon hoikempi. Nyt minulla alkaa Uusi Elämä."

Näitähän riittää. Minun ongelmani laihduttamisessa ei ole koskaan ollut se aloittaminen. Saan helposti nostatettua ilmoille sellaisen uhon oman pääni sisällä, että heikkopäistä jo hirvittäisi. Saman tien merkkaan kalenteriin viikon pudotustavoitteen, ja lasken kuinka monen viikon (tai oikeastaan kuukauden) päästä olen tavoitepainossani. Ihan älyttömän helppoa. Nyt vaan sitten aletaan kuntoilla enemmän, syödään terveellisemmin ja kieltäydytään kaikista turhista herkuista - ja laihdutaan.

Mutta...kun nyt miettii tämän aamun vaakalukemaa tai kurkkaa peiliin, niin rohkenen varovaisesti epäillä, että viimeisinkään projekti ei ole mennyt ihan nappiin. Monipuolisuuden puutteesta ei varmastikaan ole kyse, sillä laihdutushistoriani pitää sisällään melko vaikuttavan kokoelman erilaisia "kampanjoita", joita on yhdistänyt pyrkimys saada kyseistä ruhoa reippaasti pienemmäksi.

Tänä aamuna kävin vaa'alla. Painoindeksini on nyt 32,3. Olen siis merkittävästi lihava. Tavoitteeni on saada lukema sellaiseksi, että ensimmäistä kertaa aikuisikäni aikana voin tituleerata itseäni normaalipainoiseksi. Siihen olisi matkaa 23,3 kg. Hitto vie, nyt se lähtee! Mittasin vielä vyötärönympärykseni: 113 cm...kerrassaan järkyttävää. Kauaksi jäädään suosituksista... Mutta vielä se siitä pienenee!

Silläkin uhalla, että minua ei oteta tälläkään kertaa vakavasti: Nyt se alkaa. Minun Uusi Loppuelämäni.