Ripaus Hollywoodia

Aloitin sitten sen liikunnan. Nimittäin kolme päivää sitten, ja vasta nyt ei enää satu joka kerta kun vaikkapa kyykistyn. Kuten usein syömisessäkin, myös liikunnassa menen helposti äärimmäisyyksiin. Siis joko lähden pitkälle lenkille, tai en lähde ollenkaan. Tai, kuten viime tiistain tapauksessa, kuukauden liikkumattomuuden jälkeen teen samana iltana ensin vähän kahvakuulaa ja sitten vielä päätän uhoa uhkuen aloittaa kotijumpan, jota KG-lehdessä mainostettiin Hollywood-tähtien suosimaksi. Siispä teen urhoollisesti kaikki ne 300 toistoa, jotka koostuvat punnerruksista, haarahypyistä, askelkyykyistä, kyykkyhypyistä ja ties mistä. Enkä seuraavina päivinä kykene istuutumaan, kyykistymään tai nousemaan portaita irvistämättä. (Onneksi töissä on hissi!)

Kyseinen setti pitäisi tehdä pari kertaa viikossa, ja edistymistä voi seurata mittaamalla kuinka paljon aikaa jumpan läpivienti vaatii. Ehkä jonkunlaisena mittarina voisi toimia myös se, kuinka pian edellisen kerran jälkeen jumpan voi kuvitella tekevänsä uudestaan.

Tekosyitä ja jälkiviisautta

Flunssa alkaa pikkuhiljaa ehkä väistyä, ja toiveissa olisi päästä liikkumaan. Kummallista, miten se aina menee niin, että kun on sairaana tai muuten estynyt lähtemään vaikkapa lenkille, niin silloin sinne olisi kamala hinku. Ja sitten taas kun arki rullaa ihan normaaleissa uomissa, ja lenkille olisi hyvinkin mahdollisuus lähteä, niin tekosyitä alkaa löytyä. Niin kuin esimerkiksi että taidan kuitenkin leipoa pullaa sen ajan, kun pakastimessa on vierasvaraksi vain mustikkapiirakkaa. Tai että kohta tulee kuitenkin jo niin pimeä. Tai voi vaikka alkaa sataa. Tai ehkä on käytävä feisbuukissa katsomassa, onko tutuille sattunut jotakin mullistavaa.

Vähän samaan tyylin huomaan ajattelevani laihduttamisesta ja etenkin laihtumisesta. Näin 10 vuotta jälkikäteen sitä miettii, että miten sitä ei saanut niitä kiloja silloin opiskeluaikana pois, kun asui yksin ja oli kaikki illat vapaita liikkumiseen. Tai silloin kun oli vasta yksi lapsi, jonka kanssa oli helppo käydä pitkillä vaunulenkeillä. No, itse asiassa silloin kyllä sainkin raskauskilot pois, mutta vielä jäi silti ylimääräistä. Tai kun olin monta vuotta kotona lasten kanssa, ja oli helppo lähteä hyvällä omalla tunnolla lenkille illalla kun mies tuli töistä, kun oli päivän touhunnut kullanmurujen kanssa. Nyt töiden jälkeen tuntuu, että ei raaskisi enää lähteä lasten luota lenkille, kun on jo päivän ollut poissa. Ja sitä paitsi on itsekin kamalan väsynyt. Mutta joku ratkaisu siihenkin pitäisi löytää. Sitä odotellessa...

Uusia askelmerkkejä ja yllytyshullu ystävä

Voi hitto sentään. Viisi viikkoa olen pakoillut blogiani, ja hyvin pitkälti saman aikaa on laihdutusprojekti mennyt päin seiniä. Ympyrä on sulkeutunut myös siltä osin, että ne pari kolme kiloa, mitä kesällä sain pois, ovat tulleet jotakuinkin sadan gramman tarkkuudella takaisin.

Arki on muuttunut siis melko totaalisesti tässä perheessä minun töihin lähtoni seurauksena. Pyhästi vannoin vielä alkusyksystä, etten unohda projektiani vaan muistan syödä järkevästi ja liikkua riittävästi myös syksyn tullessa. Ja paskat. No, ehkä se perusruoka onkin ollut ihan terveellistä, mutta sitten se napostelu ruoka-aikojen välillä...

Nyt siis taas yritetään päästä takaisin oikeille raiteille. Leipomista en jätä vieläkään, koska kyllä ihminen jotakin terapiaa tarvitsee rentoutuakseen... Ehkä yritän kuitenkin vähän kiinnittää huomiota siihen, mitä leivon ja millaisista aineksista. Eilen tein ihanaa omenapiirakkaa - oikein kuidukasta sellaista - ja viikonlopuksi haaveilen ruisleipäprojektista (josta on aiempaa kokemusta tasan yksi kerta).

Liikunta on jäänyt ihan täysin viime viikoilta lukuunottamatta hyötyliikuntaa. Viimeiset pari viikkoa on mennyt flunssan kourissa, mutta sitä ennen aikaa ei tuntunut löytyvän millään. Tiedetään, se on vain järjestelykysymys, jonka aion ensi töikseni järjestää kuntoon kunhan saan itseni terveeksi.

Tällä blogilla on kummallinen vaikutus. Jo se motivoi, että tänne käy silloin tällöin kirjoittelemassa. Sitä paitsi, nyt minulla on taas uusi motivaation lähde! Jos minulla olisi varaa, palkkaisin itselleni personal trainerin itseäni patistelemaan - niin typerältä kuin se kuullostaakin, luulen, että tarvitsen myös jonkun "ulkopuolisen paineen" pysyä ruodussa. Nyt minulla on sellainen! Se lähti ihan vitsistä tyttöjen illassa, jossa heitin yhdelle rakkaalle ystävälle ehdotuksen "haasteesta", jossa en ole itse onnistunut tähän päivään mennessä. "Ajattele, mikä meriitti se sulle olisi jos saisit minut laihtumaan, kun minä en ole siinä onnistunut 15 vuodessa!" No joo, toki tajuan, että minullakin tulisi olemaan siinä projektissa jonkinlainen rooli, mutta muutaman viinilasin jälkeen tuli ehkä vähän yksinkertaistettua asioita... ;)

Ja mikä minua odottikaan sähköpostissa pari päivää sitten: viesti otsikolla "Uusi elämä: viikko 1"! Ihan mahtava juttu! Yllytyshullu (?) ystävä olikin ottanut haasteen vastaan, ja minä sain heti "kotiläksyjä" liittyen suhtautumiseeni ruokaan. Monenlaista olen minäkin kokeillut, joten antaa tulla vaan! Ihan innoissani taas kerran olen - tänks mai frend! :)