Viikko 4

Saavutetut linjat:
paino: +0,3 kg   yhteensä: -1,2 kg
vyötärö: -1,0 cm   yhteensä: -5,0 cm
BMI: 31,9 (merkittävä lihavuus)

Hitto sentään... Plussaa tuli, vaikka olen saanut muokattua arkeani astetta liikunnallisemmaksi. Tosin näillä keleillä yritän vakuutella itselleni, että selitykset lukemiin löytyvät nesteen kertymisestä elimistöön. Nyt ollaan taas reissun päällä, joten itsekuri joutuu taas pikkuisen normaalia kovemmalle koetukselle - karkkilakko piti vielä tänään, vaikka pitkällä automatkalla takapenkin nahistelua kuunnellessa Herrahenkilön salaa napostelema karkkipussi vetikin puoleensa magneetin lailla. Vielä sain pidettyä näppini kurissa, mutta nyt aion hemmotella itseäni yhdellä siiderillä, pikkusuolaisella ja loistavalla seuralla!

Pala taivasta pikkuleipien muodossa

Sellaisen, joka yrittää laihtua, ei pitäisi leipoa. Sellaisen, joka rakastaa pikkuleipiä ja yrittää laihtua, ei myöskään pitäisi leipoa. Sellaisen, joka rakastaa pikkuleipiä ja yrittää laihtua, ei varsinkaan pitäisi leipoa pikkuleipiä.

Kullanmurut tulevat äitiinsä - hekin rakastavat leipomista. Erilaiset palloiksi (tai pötkylöiksi, lituskoiksi, käärmeiksi ym.) pyöriteltävät pikkuleivät ovat pienten leipureideni suosikkeja. Kun taikinakulho nostetaan pöydälle, työnjako on selvä: äiti jakaa taikinaa, ja kolmet pienet kädet loihtivat möykyistä aarteita pellille. Useimmiten vähintään joka neljäs tekele ottaa kosketusta pieneen suuhun, tai ainakin sormet nuolaistaan vähän joka välissä. Selityksenä on kuultu mm. että "äiti annoit liian ison palan, minä otan siitä liiat pois". Toinen osuva perustelu kuului näin: "No kun se taikina tykkää olla mun suussa." Kyllä, äitiinsä tulevat.

Eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa erästä reseptiä, jonka seurauksena meillä oli kolme pellillistä kerrassaan taivaallisia suklaapikkuleipiä. Tässä vaiheessa korostan mennyttä aikamuotoa - vieraitakin kyllä kävi niitä maistelemassa, mutta talon emäntä kantoi kortensa kekoon syömällä niitä pelkästään tänään noin 12 kpl... Ja nehän siis leivottiin (ja ensimmäiset maisteltiin) jo eilen.

Laitan tuon ohjeen tähän, en muista yhtään mistä olen sen saanut, joten lähdettä en valitettavasti voi mainostaa. Tosin vähän reseptiä muokkasin kaapista löytyneiden tarpeiden mukaan.

Pehmeät suklaakeksit

n. 6½ dl vehnäjauhoja
2 rkl kaakaojauhetta
3 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
250 g sulatettua margariinia
1½ dl sokeria
1½ dl fariinisokeria
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
200 g suklaata
1 dl kaurahiutaleita

Sekoita jauhoihin kaakaojauhe, leivinjauhe ja suola. Sekoita hieman jäähtyneeseen margariinisulaan sokerit ja lisää munat yksitellen hyvin vatkaten. Siivilöi joukkoon jauhoseos, lisää rouhittu suklaa ja kaurahiutaleet. Sekoita tasaiseksi. Nostele lusikalla / pyörittele sormin pellille noin lihapullan kokoisia nokareita. Jätä leviämisvaraa. Paista 175 asteessa noin 10 minuuttia. Pikkuleivät saavat jäädä pehmeiksi!

Ainoa positiivinen asia on se, että nyt tuo kiusaus on eliminoitu huomista ajatellen.

Viikko 3

Saavutetut linjat:
paino: -0,6 kg    yhteensä: -1,5 kg
vyötärö: -2,0 cm  yhteensä: -4,0 cm
BMI: 31,8 (merkittävä lihavuus)

JIIIIHAAAA!!! Vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani paino olikin laskenut viime viikosta! Vauhti ei vieläkään päätä huimaa, ja se on hankalaa hyväksyä tämmöiselle haluanlaihtua10kiloaparissakuukaudessa-tyypille. Mutta toisaalta, kolme viikkoa tämän kertaista projektia takana, ja keskimäärin ihraa on irronnut se oppikirjan mukainen puoli kiloa viikossa. Joten kai sitä on tyytyväinen oltava. :)

Lenkille olisi tarkoitus kammeta tänä iltana, mutta ainakin tällä hetkellä ulkona on aivan järjetön keli. Ilma on ihan kamalan painostava, välillä ukkonen jyrisee, mutta ei tunnu juuri ukkoskuurotkaan puhdistavan ilmaa. Kun omaa luonnostaan tämmöisen kerroksen ylimääräistä evästä ympärillään, aavistuksen vähempikin kuumuus riittäisi... No, toivotaan, että keli muuttuu iltaa kohden edes pikkuisen inhimillisemmäksi, ja saan tämän massan liikkeelle lenkin merkeissä!

Jumissa

Täällä eräs vaa'an pakoilija ilmoittautuu... Tänä aamuna piti olla punnitus, mutta oltiin mummolassa enkä päässyt vaakaan. Huomenna olisi tarkoitus ottaa lukemat ylös, eikä olo niiden suhteen ole kovinkaan toiveikas. Ennen tätä päivää olen mielestäni tehnyt hyvinkin fiksuja valintoja ruuan suhteen - aterioina lähinnä salaatteja höystettynä esim. kanalla, kinkulla, kalalla tai kananmunalla. Muuten olen syönyt kamalasti hedelmiä (ehkä niitäkin voi sitten syödä liikaa?). Paino ei silti tipu millään.

Tänään lähti syömiset "vähän" lapasesta, viimeistään uintireissulla iäkkään tädin luona, joka suunnilleen hihkui riemusta saadessaan minut ja kullanmurut kylään. Polskimisen päätteeksi pöydässä oli tarjolla tolkuttomat määrät herkkuja, joiden suhteen meidät ohjeistettiin tyyliin "nyt sitten syötte nämä kaikki niin eivät jää minulle kuivumaan". Aina kun yritin viestittää kylläisyyttäni, kuului "ei kun et ole vielä tätäkään maistanut". Ei tuntunut siihen väliin oikein korrektilta vedota pyrkimykseeni hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta... Vaikka en väitä, etteikö ne herkut olisi maistuneetkin, ihan pelkästään herttaisen tädin piikkiin ei tämän päiväistä ahtamista voi valitettavasti pistää! :D

Niinpä nyt sitten odottelen huomisaamun punnitusta jotakuinkin pelonsekaisin tuntein. Pahoin pelkään, että plussalle mennään. Tuo painon jumittaminen on turhauttanut jo jonkin aikaa, jotenkin sitä kuvittelisi että ruokavalioon panostaminen tuottaisi jo tuloksia. Positiivista tässä päivässä oli projektin kannalta se, että lasten polskittua kävin itsekin järvessä juoksemassa, jumppaamassa ja uimassa tunnin verran. Nyt vaan pitää sitä liikuntaa saada lisää mukaan. Tällaisena kaikkia projekteja, listoja ja taulukoita rakastavana ihmisenä taidan taas kertaalleen alkaa suunnitella liikkumiseni etukäteen kalenteriin, edes suurin piirtein. Tein sitä joskus, ja se toimi hyvin. Kun olin etukäteen suunnitellut myös lepopäivät, ei joka päivä ollut syyllinen olo siitä, että pitäisi käydä lenkillä tai jotain.

Niin. Rakastan erilaisia projekteja. Jospa siinä piileekin syy saavutettuihin linjoihini - en malta luopua ihranirrotusprojektistani kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen... ;)

Häivähdys kadotetusta itsekurista

Voi että teki tänään tiukkaa pysyä karkkilakossa... Kullanmurut söivät suklaapatukoita, ja kahdelta jäi syönti kesken, kun ei enää suklaa maistunut. Kehen lie ovat tulleet, enpä usko että koskaan olisin tyytynyt vain puolikkaaseen suklaapatukkaan, jos tarjolla on ollut kokonainen... Mutta jospa muna olisi viisaampi kanaa!

Mutta siis ne puolikkaat patukat. Istuttiin koko perhe autossa, ja perheemme Herrahenkilö oli käymässä pikaisesti kaupassa. Sijoitin jäljelle jääneet houkutukset kojelaudalle odottamaan isiä, ja toivoin, että siippa pitäisi kerrankin kiirettä. Tähän asti olen selvinnyt yllättävänkin helposti eteen tulleista kiusauksista, mutta sietokykyni raja oli kiusallisen lähellä lämpimässä autossa. Tuoksu oli taivaallinen.

Onneksi Herrahenkilö saapui paikalle kreivin aikaan pelastamaan armaansa pulasta. Suklaat menivät parempiin (?) suihin, ja minä säästyin morkkikselta. Eihän nyt pari puolikasta patukkaa oikeasti tunnu vielä missään, mutta tiedän jo kokemuksesta, että se ei siihen jäisi. Nyt on muutenkin vähän turhautunut olo, kun tuntuu, ettei paino putoa millään, syön mielestäni tosi fiksusti. Se liikunta... No, onneksi huomenna lähdetään mummolaan järven rannalle, joten tiedossa jonkinlaista liikuntaa pinnan alla! 

Painonvartiointia ja muumimukeja

Kuten jo pariin otteeseen olen todennut, pienempiin mittoihin pyrkiminen on ollut osa elämääni koko aikuisikäni ajan. Välillä onkin pakko pysähtyä peilin eteen tai vaa'an lukemien äärelle miettimään, että mitä hittoa??? Lehdistä lukee tarinoita ihmisistä, joilla on ollut ongelmia painonsa kanssa, ja jotka sitten vain ovat "päättäneet ottaa itseään niskasta kiinni ja pudottaneet kilonsa". Ja sitten elämä jatkuu entistä kevyemmin.

Mutta minäpä olenkin laihduttanut raskausajat poislukien ainakin sellaiset reilut 10 vuotta... Että melko konkari olen näissä hommissa. Lehdistä lukee myös, että hitaasti laihdutetut kilot pysyvät varmemmin poissa, mutta eikö tässä nyt ole jo vähän liioittelun makua...?

Menetelmiä on mahtunut noihin vuosiin hirmuinen määrä, aina painonvartijoiden pointseista sairaaladieettiin. Ensin mainitussa alkoi tökkiä pahemman kerran se hurmoshenkisyys, joka kokouksissa nousi esiin, kun porukalla taputettiin niille, jotka saivat taas yhden uuden tarran korttiinsa palkinnoksi kolmesta irronneesta ihrakilosta. Varmasti se sopii joillekin, mutta minä tunsin palanneeni ekaluokalle ottamaan vastaan aplodeja onnistuneesta lukuläksystä. Sairaaladieetti ja sen epäonnistuminen ei ehkä kaipaa edes perusteluja - jos ihminen oksentaa jo aamulla juotuaan pelkän teen ilman maitoa (jota siinä on oltava) ja mielessä on seuraavaksi se, miten saa lounaalla pinaatin pysymään sisällä, niin ehkä kyse ei ole kovin kestävästä ratkaisusta.

Suvussani on aina ollut havaittavissa pientä ja vähän isompaakin pyöreyttä, ja näinpä ollen minulla on sukulainen, jonka laihdutushistoria ja etenkin siinä menestyminen on hyvin pitkälti samoilla linjoilla omani kanssa. Kun olemme yhdessä, puheenaiheet pyörivät aika lailla juurikin näissä linjoissa. Vuosien varrella olemme keksineet lukemattomia "kampanjoita" pienentyäksemme ja lisätäksemme liikuntaa arjessamme. Kampanjat ovat toimineet vaihtelevasti, joskaan emme tällä hetkellä kumpikaan hätyyttele normaalipainon rajoja. Pitkäaikaisin kampanjamme kannusti liikkumaan tietyn tuntimäärän viikossa sisältäen myös lihaskunto-osuuden. Kun sovitut liikuntamäärät toteutuivat ja paino putosi riittävän monena viikkona, toinen joutui ostamaan palkinnoksi muumimukin. (Tiedän, mitä ajattelette: ja minäkö väitin painonvartijoiden aplodeja lapsellisiksi??? :D)

Minulla muuten on tällä hetkellä reilut parikymmentä muumimukia kaapissa. Ja saman verran kiloja matkaa tavoitepainooni. Ehkä joku sittenkin ontui siinäkin metodissa.

Jotakin uutta

Liikunnallisempaan arkeen paluu on varovaisesti aloitettu! Eilen käytiin pienellä lenkillä Neiti 4½ veen kanssa, ja tänään työntelin jo aamusta hiki päässä ruohonleikkuria. Tunti meni, ja puolikas pihasta on ajeltu. Kohta on vuorossa toinen puolikas. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan!

Reissusta palatessa olo tuntui turvonneelta kaikkien syötyjen hiilarien jälkeen (joista aika vahva panos oli sillä kotoa löytyneeltä fanipalapussilla....). Kuitenkin ilokseni ja yllätyksekseni huomasin, ettei paino ollutkaan noussut kuin puolisen kiloa, mikä saattaa sekin olla lähinnä nestettä. Eli jotakin rajaa onnistuin kuitenkin pitämään ahmimisessa lomallakin. :)

Joku ratas tuntuu pyörähtäneen tuolla korvien välissä uuteen asentoon. Entinen minä olisi ahminut reissun ajan kuvitellen, että "näitä ei lasketa, kun ollaan lomalla", ja samalla kuvitellut, etteivät ne näy myöskään vaa'an lukemissa, koska "vaakahan jäi kotiin eikä siis ole näkemässä mitä minä täällä syön"...Jep, häikäisevää naisen logiikkaa. Kaiken huipuksi sama mässäilyputki olisi jäänyt päälle, ja jatkunut vähintään muutaman päivän vielä kotonakin - parhaimmassa tapauksessa seuraavaan reissuun, koska "turha kai sitä nyt on pingottaa, kun repsahdan kuitenkin seuraavalla reissulla. Jospa jatkan laihdutusta suosiolla syksyn tullen."

Mutta ei. Nyt jotenkin tiesin jo reissussa, että vaikka siellä herkuttelinkin vähän enemmän, onnistuisin palaamaan kotona taas ruotuun. Ja kas kummaa - niin siinä kävikin. Tuntuu jotenkin uudelta, kummalliselta ja älyttömän hyvältä.

Fanipalafanitusta

Voi hitto... Parin päivän reissu takana, ja muun rentoutumisen ohessa taisi tulla oltua enempi tai vähempi lomalla myös uusista elämäntavoista. Tosin karkkilakko sentään piti myös reissussa! Muuten kyllä tuli vedettyä etenkin hiilareita ihan reippaasti...

Kotiin tultua jääkaapissa odotti yhden sortin painajainen - jättikokoinen fanipalapussi. Olen tehnyt hartaasti töitä päästäkseni heikkoudestani suklaakekseihin, joista fanipalat ovat sieltä haastavimmasta päästä. Kykenen vielä jollakin konstilla sulkemaan ne taka-alalle ajatuksissani niin pitkään, kun pussi pysyy avaamattomana. Pystyn siis jo vastustamaan tarvetta avata pussi - mutta auta armias, jos joku on pussin aukaissut. Silloin kaikki järkevät ajatukset kaikkoavat päässä hyvän matkaa takavasemmalle, ja peli on jo menetetty. Ja kun fanipalat vain kerta kaikkiaan kuuluvat siihen kategoriaan keksejä/muita herkkuja, joita ei mitenkään voi syödä vain yhtä. Ensimmäisen jälkeen on pakko saada lisää.

Näin ollen tämän illan tapahtumien kulku lienee melko pitkälti selvillä, jos tässä vaiheessa mainitsen, että jääkaapissa majaillut pussi oli avattu. ...Kyllä, kyseinen pussi on silminnäkijöiden mukaan havaittu noin tunti sitten keittiön roskiksessa. Todistajalausunnot kertovat myös sen, että eräs epätoivoisen oloinen varsin tukeva naisihminen on nähty tyrkyttämässä pussin sisältöä aviomiehelleen siinä toivossa, että saisi itselleen rikoskumppanin...

Voi itku sentään. No, jotta morkkis ei ihan täysin veisi mennessään, voidaan todeta, että nyt on taas Uutta Elämää häiritsevät tekijät raivattu pois tieltä, ja huomenna projektia voi taas jatkaa "puhtaalta pöydältä"...

Viikko 2

Saavutetut linjat:
paino: -0,3 kg   yhteensä -0,9 kg
vyötärö: -0 cm   yhteensä -2,0 cm
BMI: 32,0 (merkittävä lihavuus)

Voi vitsit... Vähän kovempia tuloksia odotin, viikko on mennyt ihan hyvin ja vaaka näytti jo joku aamu vähän vähemmänkin. Kamalasti on tullut valvottua, joten liekö siellä ainakin osasyy lukemiin... Liikunta on edelleen liian vähäistä, siinä pitää tällä viikolla skarpata! Päivitän tämän viikon saldoni jo näin vähän etukäteen, koska ollaan klähdössä lomareissulle. Pakkaaminen vielä ihan vaiheessa, ja kohta pitäisi olla jo menossa...

Prinsessajuhlakrapulaa

Meillä oli eilen Prinsessajuhlat. Aiheen juhlaan antoivat neljä pientä prinsessaa ja muutama vähän isompi rinsessa, joiden ikähaitari oli 2½ vuodesta lähelle viittäkymmentä. Tarjolla oli lettuja ja mansikkakakkua sillä seurauksella, että allekirjoittaneen syöminen lähti vähän lapasesta. Tai ei edes niin vähän - osuvampi puhuttelumuoto voisi olla Teidän Kuninkaallinen Leveytenne. Hatarana puolustusyrityksenä kuitenkin todettakoon, että pöydässä oli myös hunajamelonia.

Mutta oli niin ihanaa taas leipoa kakku piiiitkästä aikaa! Mansikkakakku niin kuuluu kesään... Rakastan täytekakkujen tekemistä! Olen aina tykännyt tehdä käsilläni jotakin, ja ennen Kullanmuruja neuloin sukkia ja lapasia niin, että eräänäkin syksynä sormeni kipeytyivät niin, että minulta otettiin verikokeita mahdollisen nivelreuman selvittämiseksi. Kokeissa ei onneksi näkynyt mitään, ja viimein tajusin vaivan olevan suorassa suhteessa siihen, millä vauhdilla pukinkontti täytti sukista ja lapasista.

Viime vuosina nämä tarmokkaat naisenalut ovat pitäneet äidin sen verran kiireisenä, että harvassa ovat olleet ne hetket, jolloin olisi voinut uppoutua neuleisiin tai muihinkaan käsitöihin. Puhumattakaan kaikista niistä katastrofeista, jotka voisivat saada alkunsa sohvapöydälle jätetyistä sukkapuikoista... Niinpä täytekakut ovat olleet minulle se henkireikä - niissä saan toteuttaa itseäni ja tehdä yhden sortin käsitöitä muovaillessani sokerimassasta tai marsipaanista koristeita kakun päälle. Tarkoitus olisi liittää tännekin jotain kuvia tekeleistäni, kunhan vaan saan sen verran aikaiseksi.

Yritän saada taas kiinni liikunnasta. Tänään kävin viimeinkin lenkillä - ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen. Eilisistä letuista edelleen turvoksissa ja morkkiksen vallassa sain itseni lopultakin liikkeelle. Miten se voikaan olla niin hankalaa se lähteminen, vaikka olo lenkin jälkeen on aina ihan loistava... Luin joskus jostain, että jos lenkille lähtö tympii, pitäisi luvata itselleen, että ainakin pukee ylle lenkkikamppeet. Että ei edes päätä tehdä mitään muuta. Ja että jos sitten, kun seisoo eteisessä lenkkarit jalassa ja muutenkin vaatetukseltaan valmiina lähtöön, niin jos vielä sittenkin tuntuu siltä, ettei tee mieli lähteä, niin sitten voi hyvällä omalla tunnolla riisua lenkkikamppeet ja palata sohvalle. Niin typerältä kuin se kuullostaakin, kokeilin tätä(kin) joskus, ja toimi yllättävän hyvin. 

Viikko 1

Saavutetut linjat: paino -0,6 kg 
                             vyötärö -2,0 cm
                             BMI 32,1 (merkittävä lihavuus)

Ensimmäinen viikko (tämänkertaista) laihdutusta takana! Tulos ei vielä päätä huimaa, mutta usko on yhä luja... Tyytyväisin olen valintoihini ruuan suhteen - monesta herkusta onnistuin viikon aikana kieltäytymään.

Liikunta on aina ollut minulla vähän kausiluonteista, välillä se unohtuu viikoiksi melkein kokonaan, kun taas välillä kun saan itseäni niskasta kiinni useampana päivänä peräkkäin, siihen jää koukkuun ja mieli tekee lenkille ilta toisensa perään. Nyt en taas ole liikkunut pitkään aikaan juuri muuten kuin lasten ja tekemättömien kotitöiden perässä juosten. Vakaa aikomus oli tänä iltana vääntäytyä lenkille, mutta tämänpäiväinen helle imi mehut aika totaalisesti.

Hassua kyllä, tänään minun teki kamalasti mieli leipoa jotakin! Järki kuitenkin voitti, kun mietin niitä tähtitieteellisiä lukemia joihin huushollin lämpötilan saa tällä kelillä nousemaan pistämällä vaikkapa pullat uuniin... (Varmaan se oli hyvä veto myös tämän massankarkotusprojektin kannalta.)

Nyt jos olisin oikein reipas, lopettaisin tämän jaarittelun täällä ja hilaisin joko crosstrainerin tai edes kahvakuulan telkkarin eteen... Joo, niinpä taidan tehdä. (Ihan kuin olo ei jo olisi riittävän nihkeä.)


klo 22.14
P.S. Jeee, sain kuin sainkin raahattua itseni kahvakuula seuranani telkkarin eteen, ja vielä tehtyä sillä jotakin projektiin liittyvää :-) Ja NYT on hiki!! Suihkuun, mars.

Yllätyksiä ja valintoja

Tämä äiti kävi alkuviikosta vähän tuulettumassa. Olipa ihanaa tavata pitkästä aikaa vanhoja, rakkaita ystäviä ja nautiskella olostaan ilman arkirutiineja, kuten ruuan laittoa, pyykin pesua ja lasten nahistelujen selvittelyjä... Etukäteen jännitin, miten Uusi Elämä sujuu reissun aikana, eli riittääkö itsekuri herkkujen edessä... Täytyy tunnustaa, että yllätin itseni. Ja taisivat yllättyä kanssaihmisetkin, kun jätin matkalla huoltoasemalla jätskin väliin, kaupungilla kahvilassa tyydyin smoothieen berliininmunkin sijaan ja syömieni juustonaksujen määränkin pystyi laskemaan yhden - tai no ainakin kahden - käden sormilla.

Eilen illalla sain pakastimeen 30 kiloa mansikoita. Tarkoitus olisi kerätä sellaiset marjavarastot, että terveellisiä herkkuja riittäisi ensi kevääseen saakka. Ja nyt kesän ajan tietenkin herkutellaan tuoreilla marjoilla! Aloitin karkkilakon suunnilleen yhtä aikaa tämän blogin kanssa, ja se on pitänyt (Hyvä minä!). Muuten olen koettanut vähän vähentää hiilareita ravinnostani, lähinnä jättämällä vaalean leivän, perunan, pastan ja riisin vähemmälle. Mihinkään "tosikarppaukseen" en edes haaveile ryhtyväni, koska yritän nyt lähestyä tätä massan karkotusta aiempaa järkevämmästä vinkkelistä... En siis ajattele olevani millään laihdutuskuurilla, vaan yritän tehdä sellaisia valintoja syömisieni suhteen, joita pystyn noudattamaan loppuelämäni. Niinpä ottaen huomioon sen seikan, että rakastan leipomista, lienee melko epärealistista kuvitella pystyvänsä luopumaan kaikista hiilareista loppuelämäkseen... 

Huominen punnituspäivä vähän silti jännittää... Mutta olipa tulos mikä tahansa, en aio tällä kertaa lannistua, vaan tuulettelen täällä onnistuneiden ruokavalintojen kunniaksi!

Saavutetuista linjoista

Olen siis ollut ylipainoinen koko aikuisikäni. Olen laihduttanut elämäni aikana varmasti kymmeniä kiloja, mutta aina ne ovat tulleet takaisin. Ja kuten tavallista on, nuo pirulaiset ovat yleensä löytäneet tiensä keskivartaloni ympärille ihan kavereiden kanssa - ja niin lukemat ovat vain koko ajan olleet enemmän tai vähemmän nousujohteisia.

Kymmenisen vuotta sitten sain laihdutettua noin 16 kiloa, jotka pysyivät kohtuullisen hyvin poissa siihen asti, kun aloin odottaa ensimmäistä Kullanmurua viitisen vuotta sitten. Minun kohdallani jo pelkkä positiivinen raskaustesti saa vaa'an viisarin värähtämään viisi kiloa eteenpäin. Niinpä massaa ehti yhdeksässä kuukaudessa kertyä 19 kiloa, jotka sitten jollakin konstilla onnistuin saamaan pois - vaikka ei sitä helpoksi voinut kutsua silloinkaan.

Kolmisen vuotta sitten aloin odottaa Pikkusiskoja, ja vakaa aikomus oli tällä kertaa pysytellä painonnousun suhteen kaikkien suositusten sisällä - olinhan ylipainoinen jo raskauden alkaessa. Ei mennyt ihan putkeen... Melkein parikymmentä kiloa ehdin jälleen kerätä matkaseurakseni. Puuskuttaessani tuskaisena kaikkine vaivoineni ihmiset ympärillä valoivat uskoa tulevaan kilonkarkotusoperaatioon vakuuttaen, että "älä huoli, kun sinulla on täällä kolme alle kolmevuotiasta huollettavana, et ehdi itse syödä ja kilot häviävät ihan itsestään". Yeah right. Vaikka tuleva arki hektisyydessään vähän arveluttikin, yhdestä asiasta olin satavarma. Sellaista tilannetta ei tulisi, etten minä ehtisi syödä. Ennemmin näin silmissäni kuvan itsestäni kantamassa vauvoja, vaihtamassa vaippoja tai pesemässä pyykkiä suklaapatukoita täynnä oleva vyötärölaukku lanteilla.

Vyötärölaukkua en muista kantaneeni, joskaan en muista paljon muutakaan ensimmäiseltä puolelta vuodelta Pikkusiskojen syntymän jälkeen. Todistusaineisto antaa kuitenkin syyn epäillä, että jossakin välissä sitä evästä on ehditty lappaa omaankin suuhun. Pikkusiskot ovat nyt 2½-vuotiaita, ja minun piti olla jo ajat sitten päässyt eroon sekä raskauskiloistani että kaikesta muusta ylimääräisestä hyllyvästä aineksesta kehoni ympärillä. Näin siis kuvion oli tarkoitus edetä raskaudenaikaisten suunnitelmieni mukaan. No, tällä hetkellähän tilanne on se, että painan noin kilon enemmän kuin poistuessani synnytyslaitokselta... Miten hemmetissä tässä näin kävi?

Nyt kuitenkin se tuttu uho on taas nostatettu, ja olen tehnyt vakaan päätöksen laihtua. Nämä sanat kieltämättä synnyttävät omissa korvissanikin jo jonkinlaisen dejà vu-ilmiön. Ei siis liene ihme, että ihmiset ympärilläkin suhtautuvat päätökseeni enimmäkseen hyväntahtoisesti naureskellen. Mutta... nyt uskaltaisin varovaisesti väittää, että jokin on muuttunut. Tällä kertaa onnistun.

Uusi Elämä

"Ensi kesänä aion olla bikinikunnossa. Pikkujouluihin mennessä laihdutan kymmenen kiloa. En osta yhtään uutta vaatetta, koska minulla on kaapissa hyllytolkulla tavoitevaatteita. Seuraavan kerran kun nähdään, aion olla jo paljon hoikempi. Nyt minulla alkaa Uusi Elämä."

Näitähän riittää. Minun ongelmani laihduttamisessa ei ole koskaan ollut se aloittaminen. Saan helposti nostatettua ilmoille sellaisen uhon oman pääni sisällä, että heikkopäistä jo hirvittäisi. Saman tien merkkaan kalenteriin viikon pudotustavoitteen, ja lasken kuinka monen viikon (tai oikeastaan kuukauden) päästä olen tavoitepainossani. Ihan älyttömän helppoa. Nyt vaan sitten aletaan kuntoilla enemmän, syödään terveellisemmin ja kieltäydytään kaikista turhista herkuista - ja laihdutaan.

Mutta...kun nyt miettii tämän aamun vaakalukemaa tai kurkkaa peiliin, niin rohkenen varovaisesti epäillä, että viimeisinkään projekti ei ole mennyt ihan nappiin. Monipuolisuuden puutteesta ei varmastikaan ole kyse, sillä laihdutushistoriani pitää sisällään melko vaikuttavan kokoelman erilaisia "kampanjoita", joita on yhdistänyt pyrkimys saada kyseistä ruhoa reippaasti pienemmäksi.

Tänä aamuna kävin vaa'alla. Painoindeksini on nyt 32,3. Olen siis merkittävästi lihava. Tavoitteeni on saada lukema sellaiseksi, että ensimmäistä kertaa aikuisikäni aikana voin tituleerata itseäni normaalipainoiseksi. Siihen olisi matkaa 23,3 kg. Hitto vie, nyt se lähtee! Mittasin vielä vyötärönympärykseni: 113 cm...kerrassaan järkyttävää. Kauaksi jäädään suosituksista... Mutta vielä se siitä pienenee!

Silläkin uhalla, että minua ei oteta tälläkään kertaa vakavasti: Nyt se alkaa. Minun Uusi Loppuelämäni.